Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Kartta

  Pinta-alaltaan kohtalaisen pienelle (horisontaalinen leveys vajaa 150 kilometriä linnuntietä) Vechnostin saarelle mahtuu normaalin maailman luonnonlakeja uhmaten useita erilaisia kasvillisuusvyöhykkeitä ja ilmastotyyppejä. Saari voidaan jaotella kymmeneen alueeseen, viiteen kaupunkiin ja seitsemään kylään, jotka kaikki omaavat uniikit tunnuspiirteensä. Kuvauksissa mainitut sääennusteet perustuvat keskimääräisiin arvoihin, eivätkä ole sataprosenttisesti päteviä, sillä sään ailahtelu riippuu aina hengistä. Huomioithan myös, että kuvat ovat tarkoitettu osviitaksi, herättelemään inspiraatiota ja lisäämään visuaalista kiinnostavuutta, mutta eivät pidä täysin paikkaansa, vaan miljöön hahmottamisessa tulee käyttää mielikuvitustaan. Klikkaamalla kuvia saat esiin suuremman version!

Kartta on luotu Inkarnate Pro -sovelluksella. Kartan mittasuhteet eivät vastaa täydellisesti todellisuutta, eivätkä kaupunkien ja kylien symbolit edusta suoranaisesti kohteiden arkkitehtuuria. Kartan tarkoituksena on vain esitellä kohteiden sijaintia ja etäisyyksiä. Kruunukaupungista on kaikkiin muihin kaupunkeihin 30-50 kilometriä matkaa. Klikkaamalla karttaa saat auki täysikokoisen version, jonka yksityiskohtiin voi zoomata tarkemmin. Karttaan ei ole piirretty saarelta löytyvää tieverkostoa. Pääkaupungista kulkee kaikkiin muihin kaupunkeihin kivetetyt tiet, jotka tunnetaan nimillä Pohjoisen, Idän, Etelän ja Lännen tie. Näiden pääteiden lisäksi ympäri saarta risteilee jokunen hiekkatie ja loputtomasti polkuja. Liikkuminen paikasta toiseen onnistuu kävellen, hevosvaunuilla tai magialla (ks. Yhteiskunta).

Alla olevan pikavalikon avulla löydät nopeasti etsimäsi paikan kuvaukseen.

Suurvuori Lohikäärmelaakso Varjorauniot Kultahietikko Ihmeaavikko
Hukkametsä Myrskyjyrkänne Hopealehto Pilvipelto Tuuloskorpi

suurvuori - grand mountain

 Keskellä saarta kohoaa jylhänä ja kunnioitusta herättävänä Suurvuori (engl. Grand Mountain). Kyseessä on varsinaisesti vain yksi valtaisa vuori, mutta sen matalammat, tunturimaiset rinteet ovat niin mammuttimaisia, että näyttävät miltei erillisille vuorille. Suurvuoren terävä kärki, saaren korkein piste, tunnetaan nimellä Lohikäärmeen silmä (engl. Dragon’s Eye), eikä ilman yli-inhimillisiä kykyjä edes taidokkain kiipeilijä pysty saavuttamaan käsivoimin jyrkän vuorenseinämän hitusen alle 2000 m korkeudessa siintävää huippua, joka on aina roudan ja lumikinosten peitossa. Vuoren puolivälin saavuttaminen ei kuitenkaan ole mahdottomuus, vaan sinne pääsee näppärästi kapeita polkuja pitkin tai vaihtoehtoisesti esimerkiksi aarnikotkan kyyditsemänä.

Kasvusto vuoren tienoilla on köyhähköä: maasto on lähinnä paljasta kivikkoa, jossa versoaa kanervikkoja ja jokunen sitkeä havupuu, siellä täällä jalava- ja pyökkimetsikköjä. Rinteillä liikkuu maaeläimistä vuorikauriita, mufloneita ja murmeleita, linnuista haukkoja ja kotkia. Lämpötilan vaihtelut vuodenajasta toiseen on kohtalaisen radikaalia: talvisin pakkasasteita on -30°C, kun taas kuivina kesinä lukemat voivat kevyesti loikata +20°C paremmalle puolen. Tarkat tutkimusmatkailijat voivat löytää tummia suuaukkoja, jotka johtavat syvälle salaperäisiin luoliin. Tunnelit ovat kaikkea muuta kuin mukavia pimeydessään ja ahtaudessaan, eikä niiden sinne tänne labyrinttimaisesti risteileviin verkostoihin kannata lähteä seikkailemaan kevytkenkäisellä asenteella, sillä kymmenet mutkat ja tienhaarat eksyttävät helposti loistavallakin suuntavaistolla varustetut. Useat ovatkin kadonneet traagisesti erehdyttyään liian syvälle onkaloiden uumeniin.

    

Ajan pyhäkkö (engl. Shrine of Time) piileskelee syrjässä lähes 1400 metrin korkeudessa vuoristosolassa. Erittäin yksinkertainen ja selkeälinjainen, vain parin neliömetrin kokoinen, kalpeasta kalkkikivestä valmistettu temppeli on edestä avoin ja muistuttaa alabasterisine kupukattoineen paviljonkia. Suuaukon yllä välkehtii timantti. Sisälle astuttaessa huomion kiinnittää seinien tyhjyys ja siro jalusta, jolla seisoo metallirunkoinen tiimalasi. Kun tiimalasin hiekka on valunut loppuun, se ei pysähdy, vaan ihmeellisesti vaihtaa suuntaansa ja kohoaa pohjalta takaisin ylös, symboloiden ikuisuutta ja äärettömyyttä.

Vuoren huipulla virtaa iso joki, joka syöksyy alas kuohuvina putouksina. Putoukset (engl. the Falls) on kiistattomasti yksi saaren tyrmäävimmistä, unohtumattomimmista nähtävyyksistä, ja sen hienoissa maisemissa viihtyvät saukot ja haikarat. Räiskyviin vesipisaroihin osuva auringonvalo piirtää usein lähistölle koreita, moninkertaisia sateenkaaria. Vesiputous muodostaa vuoren juureen jättimäisen järven, josta kaikki muut vesistöt saavat alkulähteensä, ja sen äärellä istuskellessa veden kohina yltyy korviahuumaavaksi. Kivipohja on niin syvä, että sinne on erittäin haastava sukeltaa, mutta uiminen tummansinisessä, vilpoisassa vedessä on ihastuttava ja virkistävä kokemus. Reunoilla käyskennellä täytyy varoa askeliaan, jottei liukastu roiskeiden kastelemaan kallioon ja horjahda alas uppeluksiin.

    

Kruunukaupunki - Throne City

Vechnostin sydän sykkii vesiputouksilla. Kruunukaupunki (engl. Throne City), jota arjessa kutsutaan lyhyemmin myös vain pääkaupungiksi, on vilkas suurkaupunki tulvillaan iloa, eloa ja valoa. Se levittäytyy vaahtoavien putousten molemmin puolin ja niitä erottavan kuilun ylitse kulkevat metrejä leveät sillat, joille mahtuvat ongelmattomasti metropolin liikennesumat. Kruunukaupunki on juhlava ja majesteetillinen ilmestys, suoranainen utopia. Arkkitehtuuri jäljittelee antiikin kreikkalaisia ja roomalaisia mestariteoksia doorialaisine pylväikköineen. Havaittavissa on runsaasti barokin ja klassismin vihahteita, kuten kattojen koristeelliset päätykolmiot ja pyöreät kupolit, ja kaikkialla on kiinnitetty huomiota symmetriaan; jokainen kulma on tasan millilleen oikein. Kantava teema on raidallinen marmori ja kultaiset detaljit, mikä yhdistelmänä huokuu ruhtinaallisuutta ja vaurautta. Vastoin fysiikan lakeja siellä täällä ajelehtii leijuvia minisaaria, joita koristavat prameat kukkaistutukset, joiden siniset ja violetit sävyt maustavat muutoin simppeliä värimaailmaa, samoin kuin ikkunoiden lasimaalaukset. Tavallisten hevosten lisäksi yleinen menopeli äveriäämmillä kruunukaupunkilaisilla on pegasos, joten ei tarvitse suotta säikähtää, vaikka pään päältä sujahtaisi lentävä kärry.

Keskustan muodostaa laaja, neliskanttinen aukio, joka kuuluu kaupungin kiireisimpiin osiin. Timanttiaukiolla (engl. Diamond Square) on ruuhkainen tori, kiiltävällä kivellä laatoitettuja kävelykatuja sekä upeita puistoja kera geometrisesti leikeltyjen pensaiden ja isojen suihkulähteiden. Puistoalueelta löytyy myös saaren tuhatvuotislahjaksi pystytetty, elävän mallin kokoinen perustajien patsas, jonka platinoituun muistolaattaan on ikuistettu sanat “Vechnost in aeternum”. Aukiota rajaavat useat kaupungin tärkeimmistä julkisista tiloista. Portaikko johtaa aukiolta suoraan temppelimäisen Marmorikartanon (engl. Marble Manor) mahtipontisille oville. Marmorikartano on monipuolisessa käytössä: se toimii eräänlaisena kunnanvirastona, mutta talon lukuisissa halleissa on rutkasti tilaa myös orkesterien konserteille ja muille esityksille. Kookkaimmassa salissa vietetään Neuvoston palkkaamaan komitean suunnittelemina kaksi kertaa joka vuosi railakkaat juhlat, jonne kutsuvieraat saavat tulla nauttimaan hyvästä seurasta, ruoasta ja musiikista. Kesäyön tanssit (engl. Midsummer Night’s Ball) sijoittuvat kesäpäiväntasauksen tienoille, Uudenvuoden naamiaiset (engl. New Year’s Masquarade) luonnollisesti joulukuun viimeiseen iltaan. Marmorikartanon yhteyteen kuuluu sata metriä korkea kellotorni, jonka tasatuntiset lyönnit pitävät kaupunkilaiset hollilla ajankulusta.

    

Kruunukaupunki on kulttuurinen unelma sekä shoppailijoiden paratiisi. Timanttiaukiolta on suora pääsy lukemattoman moniin huippulaadukkaisiin kauppoihin, kahviloihin ja ravintoloihin, eikä sellaista liikettä olekaan, etteikö sitä löytyisi jostain päin kaupunkia. Vechnostilaisessa museossa (engl. Vechnostian Museum) saa tilaisuuden oppia paljon uutta saaren monivaiheisesta historiasta ja ihmetellä omin silmin ikivanhoja reliikkejä, muun muassa itse perustajille kuulunutta esineistöä. Keisarigallerian (engl. Royal Collection) kokoelmissa on esillä vechnostilaisten taidemaalarien ja kuvanveistäjien parhaat palat. Jos toivoo nauruhermoja kutkuttavaa komediaa taikka kyyneliä kirvoittavaa tragediaa, kannattaa varata lippu Tiarasalonkiin (engl. the Tiara Assembly Hall), ensiluokkaiseen teatteriin. Jos on matti kukkarossa tai muita rahahuolia, oikea osoite on Rahasto (engl. the Treasury), saaren yksi ja ainoa pankki.

Lähellä sijaitsee myös saaren virallisen sanomalehden päätoimitus ja paino. Vechnostin Sanomat (engl. Vechnost Times) on suosittu viikottain julkaistava lehti, jonka voi tilata itselleen tai käydä lukemassa tuoreimman numeron kirjastossa. Lehteen kirjoitetaan uutisia ja juoruja, tiedotteita tulevista tapahtumista, kuten teatterin ohjelmisto, sekä kulttuuri- ja viihdeartikkeleita. Lukijapalstalle kuka tahansa voi kirjoittaa omia kommentteja ja ilmoituksia. Reportterit kiertävät myös eri puolella saarta etsimässä kirjoitusmateriaalia ja tekemässä haastatteluja. Muutaman metrin päässä on Merkurius-postin (engl. Mercury Post) eli saaren postipalvelun pääkonttori. Merkurius-postin postilaatikkoja on joka kaupungissa ja kylässä ja niihin voi pudottaa kirjeen tai paketin, jonka haluaa toimitettavaksi. Posteljoonit kulkevat siivekkäillä kengillä, joten lähetykset saadaan nopeasti perille. Lähetyksen käsittely ja toimitus kestää normaalisti 1-2 päivää.

    

Vesiputouksen takaa löytyy Neuvoston kammio (engl. Council Chamber). Pyöreään luolaan on louhittu kupolikatto, jonka keskelle on puhkaistu halkaisijaltaan parimetrinen aukko, jotta hiven luonnonvaloa pääsee sisään. Kammio on miltei tyhjä lukuun ottamatta neljäätoista, puolikaaren muotoon aseteltua, ruusunvärisestä marmorista valmistettua tuolia, joita voisi kutsua jopa valtaistuimiksi - yksi kappale jokaiselle jäsenelle. Neuvosto kokoontuu tänne kuukausittaiseen palaveriinsa käsittelemään ajankohtaisia ongelmia. Syvemmällä on toinen luola, Tuomion pesä (engl. Lair of Judgement), saaren lakitupa, jossa suoritetaan oikeudenkäynnit.

Pari katua pohjoiseen Timanttiaukiolta sijaitsee kolmiomainen, suurella sisäpihalla varusteltu rakennus, jossa pyöritetään Opistoa (engl. Academy), sivistyksen kehtoa. Koulutuslaitos toimii kansalaisopiston periaatteella ja tarjoaa palkattujen sekä vapaaehtoisten opettajien johdolla monipuolisen valikoiman eri aiheiden kursseja kokkauksen ja kielten tapaisista perustaidoista alkemiaan ja ennustamiseen. Kursseille ilmoittautumisesta ei veroteta lanttiakaan, sillä Neuvosto yhteistyössä Rahaston kanssa lahjoittaa opiskelijoille tarvittavat välineet sekä huolehtii professorien palkanmaksun. Opiston taloon kuuluu myös Pääkirjasto (engl. Central Library), joka on avoinna päivittäin klo 8-20. Kirjaston kokoelmista voi lupalapulla lainata määräajaksi minkä tahansa teoksen ja sen satoihin hyllyihin mahtuu yhtä sun toista romaania ja opusta. Järjestyksestä ja rikkumattomasta lukurauhasta huolehtivat alalleen omistautuneet kirjastonhoitajat.

    

Vuorenselkä - Mountridge

Lähemmäs 900 metrin korkeuteen Suurvuoren puolenvälin rinteille sijoittuu Vuorenselkä (engl. Mountridge). Yläilmoissa saattaa huimata, mutta paikallinen väestö kehuu, että raitis vuoristoilma tekee terää keuhkoille ja koko keholle, ja korkeuksista avautuvat näköalat ovat ihmeelliset. Kaltevien vuorentörmien väliin kyhätyt puumökit ovat pittoreskin alppikylän kuvajainen, ja vaikka sydäntalvella hallatar koettelee asukkaita hyytävillä pakkasilla, sopuisa yhteishenki pitää heidät lämpiminä. Sveitsiläishenkinen rakennustyyli saa simppelit, matalakattoiset ristikkotalot muistuttamaan kaikessa idyllisessä suloisuudessaan miltei piparkakkutaloja. Kylässä asuvien kunto kasvaa kohisten, sillä rampatessa eestaas majojen oville vieviä portaikkoja saa aimo annoksen hyötyliikuntaa.

Vuorenselän suurin houkutin on sen kuuluisat kuumat lähteet. Kylän laitamilla on useita suurehkoja, kiehuvina höyryäviä lähteitä, jotka ovat suoranaisia luontoäidin poreammeita. Vain metrin ja risat syvien altaiden hätkähdyttävän turkoosinsininen vesi on kesät talvet suunnilleen +40°C, ja kuumaan kylpyyn pulahtaminen on takuuvarma keino höllentää kireät lihakset. Bonuksena mineraalipitoinen vesi edistää terveyttä parantavilla ominaisuuksillaan. Kuumien lähteiden yhteyteen on niiden suosion vuoksi perustettu menestyksekkäitä kylpylöitä, jotka tarjoavat myös hieronnan ja höyrysaunan mahdollisuudet. Nämä pienyritykset vetävät magneetin lailla kylään rentoutusta janoavia lomailijoita. Vuorella harrastetaan lisäksi kaivostoimintaa: vuorensisäisistä käytävistä löytyy valokristalleja sekä joitain metalleja, kuten kuparia ja sinkkiä.

    

Alipiilo - Underhaven

Syvältä, syvältä Suurvuoren alta löytyy sijaintinsa puolesta hyvin epätavallinen kylä, Alipiilo (engl. Underhaven). Sinne johtaa useampi kelvollinen reitti, mutta helppokulkuisin ja täten vilkkain niistä saa alkupisteensä vuoren eteläpuolelta. Alipiilon rakennukset koostuvat sisältöjään lukuun ottamatta miltei sataprosenttisesti kivestä, sillä ne on louhittu suoraan luolan seinämiin kalliotemppelien tapaisesti. Eri puolille valtaisaa onkaloa pystyy kulkemaan kätevästi harmailla tiilillä vuorattuja tunneleita pitkin. Asumuksia on maanrajasta monen sadan metrin korkeudessa huitelevaan kattoon, jossa roikkuu isoja tippukiviä, ja eri tasoja yhdistävät kapeat, jyrkät rappuset. Auringonvaloa pääsee sisään hyvin minimaalisesti, minkä vuoksi kylä on otollinen asuinpaikka olennoille, jotka eivät syystä tai toisesta siedä aurinkoa. Asukkien ei silti laisinkaan tarvitse kärvistellä pilkkopimeässä, sillä luolalla on konstit omasta takaa: seinämät tursuavat tusinoittain valokristalleja, jotka hehkuvat maagisesti sinertävää ja vihertävää valoa.

Suurvuoren sisuksissa on mittaamattomat luonnonvarat, joiden haalimiseen Alipiilosta on muodostunut ajan mittaan saaren kaivosteollisuuden keskittymä. Mineraaliesiintymät ovat tiheitä ja rikkaasta malmista saadaan arvokkaita jalometalleja. Erityisen loistava kohde se on kaivostoiminnalle siksi, että se on saaren ainoa paikka, josta löytää tasaveroisesti kaikkea kolmea vechnostilaista kristallia: valokristalleja, lämpökristalleja ja voimakristalleja. Kaivostyöläisten ammatti ei ole läheskään vaaratonta, sillä fyysisen raskauden lisäksi riskinä ovat sortumat ja myrkkykaasut. Kaikkein kauhistuttavinta on voimakristallien louhinta, sillä niissä saattaa yhä olla säilöttynä menneiltä vuosisadoilta purkautumattomia loitsuja, jotka hakun iskusta yhtäkkiä räjähtävät miinan lailla. Resurssien nopean saatavuuden vuoksi Alipiilossa asustaa vakituisesti joukottain eri aloihin erikoistuneita seppiä, jotka ovat perustaneet pajansa kylään. Tulien loimutessa ahjoissa kuumuus ei pääse karkaamaan vuoren uumenista, joten välillä lämpö pakkaantuu ja kylästä tulee hiostava pätsi.

    

Lohikäärmelaakso - dragon valley

 Suurvuoren ja saaren keskiön läheisyydessä lepää rauhan tyyssija, kuvankaunis Lohikäärmelaakso (engl. Dragon Valley). Monella tapaa se on mysteerien kehto, sillä ammoisina aikoina laaksossa nimensä mukaisesti asui laumoittain lohikäärmeitä ja niiden sukulaislajeja, kuten traakkeja. Villeinä eläviä yksilöitä uhkaa nykyään valitettavasti sukupuutto, mutta edelleen eristyksissä pesivistä siivekkäistä huomaa merkkejä, kuten irronneita suomuja ja kynnenjälkiä. Lohikäärmelaakson ruohikkoinen maasto muistuttaa hieman avaraa aroa, ja pienehköt metsiköt muodostavat neidonhiuspuut, sugipuut, santelipuut sekä poppelit. Laakson reunamilta löytyy myös jokunen bambutiheikkö, joista bambujen varsia leikataan rakennusmateriaaleiksi ja versoja keitettäviksi ja syötäviksi. Lämpötilat pysyvät melko lailla tasaisina ympäri vuoden: talvella kevyt lumihuntu peittää maan, kesäisin lämpötila yltää himpun verran yli +20°C. Kesäkuukausina laaksossa esiintyy myös monsuunin tapaisia sadekausia. Seudun eläimiä ovat fasaanit, myskihirvet, supikoirat, kurjet sekä vähälukuisempina kultapandat ja vesikauriit.

    

Lohikäärmekoto - Dragonhome

Lohikäärmekoto (engl. Dragonhome) uinuu sikeästi Lohikäärmelaakson helmoissa, seesteisen joen varrella. Sitä ympäröivät laakson rinteille kantautuvat kirsikka- ja luumupuut, jotka huhtikuussa hurmaavat vaaleanpunaisilla ja valkeilla kukinnoillaan, sekä riisiviljelmät, joita kynnetään härkien avulla. Kylällä on merkittävä historiallinen tausta ja rooli: saaren varhaisina vuosisatoina kylän porteista laskettiin sisälle vain virallisella rituaalilla Lohikäärmeklaaniin liitetyt, lohikäärmeistä lemmikkeinään ja lähimpinä tovereinaan huolehtineen heimon jäsenet. Vaikka ovet ovat nykyään avoimet kaikille, rikas historia ja myyytit klaanin vaiheista ovat kulkeutuneet uusille sukupolville vanhoissa kääröissä ja perinteitä varjellaan. Lohikäärmeklaanin elinvoima surullisesti hupeni sodan jälkimainingeissa ja heitä on enää kourallinen. Viimeiset jäljellä olevat pyrkivät ahkerasti säilyttämään klaanin liekin. Tradition mukaan Lohikäärmekodossa kasvatetaan kesytettyjen lohikäärmeiden ohella muitakin fantastisia petoja, kuten aarnikotkia, ja asukkaiden henkinen side ja kumppanuus heidän siipensä suojassa eläviin taruolentoihin on sanoinkuvaamattoman luja.

Lohikäärmekodon arkkitehtuurissa näkyy kaikkialla itäaasialaiset vaikutteet; erityisen vahvasti esillä ovat japanilaiset ja kiinalaiset piirteet. Inspiraatiota on ammennettu esimerkiksi shintolaisista temppeleistä. Puiset ja paperiset talojen rakenteet, huoneet oven tapaan jakavat liukuseinät eli fusamat, nurkista ylöspäin kaarevat padogi-katot ja aidatut terassit ovat tärkeitä elementtejä. Lohikäärmekodon asukit ovat todella ylpeitä rakkaudella ja vaivalla hoidetuista koristepuutarhoistaan. Puutarhojen maata peittää nurmen sijaan hiekoitus tai laatoitus ja yleisiä istututuksissa ovat tuijat, krysanteemit ja kuunliljat. Monet sisällyttävät pihoilleen myös hyötykasveja, kuten mausteita (inkivääri, ginseng, kapris, kassiakaneli, rusotähtianis) ja muuta ruokalautaselle kelpaavaa (persimonit, satsumat, goji-marjat, sokeriruoko). Eri puolin kylää on nähtävissä tekolampia, joissa uiskentelee kiiltäväsuomuisia karppeja, ja illan laskeutuessa kujat valaistaan paperilyhdyin. Vierailulla kannattaa piipahtaa paikallisissa teehuoneissa ja putiikeissa, joissa myydään kauniita jade- ja posliiniesineitä, kuten vaaseja ja kannuja. Lokaali luksustuote on myös silkki, jota saadaan kylän välittömässä läheisyydessä kasvavia valkomulperipuita syövien mulperiperhosten koteloista.

    

Varjorauniot - shadowground

 Varjorauniot (engl. Shadowground) kattaa Vechnostin lounaisen rannikon, jonka sää on pysyvästi kylmänkolea ja sateinen, jopa keskikesällä vilpoisa. Aurinko ei ikinä paista raunioilla kirkkaasti, vaan taivasta himmentää alituiseen paksu pilviverho. Alueella häilyvä hämärä ja synkkyys karmivat selkäpiitä; maanrajassa leijailee tiheää sumua ja routaisessa sorassa versoaa vain harmaata ruohoa ja laihoja, lehdettömiä kelopuita. Vielä ennen saaren sotaa alue oli kaunis Varjolehto, mutta metsikön suojelijan kuoltua se kuihtui nykyiseen kurjuuteensa. Jäljellä on vain kolkkoja, sammaleen nielaisemia kiviraunioita ja luhistuneita pylväitä. Tarkkaavainen voi huomata myös joitakin tuulten ja sateiden rapistamia patsaita sekä seinämiin raaputettuja muinaisia riimuja, joiden merkitys on suuri arvoitus.

Ei tarvitse olla noidan sukua, jotta pystyy aistimaan kaikkialla sykkivän taikuuden, sillä ympäristö huokuu ikivanhaa, salamyhkäistä magiaa, jonka jotkut yhdistävät levottomien pimeyden henkien läsnäoloon. Varjorauniot ovat vaipuneet useimmiten haudanhiljaisuuteen, eikä alueella asu juuri ristin sielua muutamaa erakkoa lukuun ottamatta - yksinäisten kiviröykkiöiden keskeltä ei häävin löydykään sopivaa sijaa mukavalle asumukselle. Se kuitenkin on ensimmäinen alue, jonka kukaan saaren uusista asukkaista näkee, sillä Vechnostiin johtavan portaalin suu sijaitsee raunioiden eteläosassa. Yleisesti ottaen rauniot ovat erikoisesta aurastaan huolimatta turvalliset kulkea, mutta kannattaa pysytellä varuillaan, jottei päädy uhria metsästävän pimeyden olennon tähtäimeen.

    

Portti (engl. the Gate) seisoo matalalla paviljongilla lähempänä raunioiden eteläistä rantaa. Se on ollut nykyisillä sijoillaan äärettömän kauan - joidenkin uskomusten mukaan aikojen alusta lähtien - ja sillä on korvaamattoman tärkeä rooli saarelle: se yhdistää saaren ihmismaailmaan toimimalla ainoana kulkuväylänä näiden kahden välillä. Reitti on kuitenkin vain yksisuuntainen, eikä Portti pysty avaamaan tietä takaisin ihmismaailmaan ilman harvinaisen, lähes tulkoon lopullisesti kadonneen loitsun lausumista. Yksinkertaisuudessaan Portti on kolmisen metriä korkea, melko siro kivikaari, jonka rakenne näyttää ennemmin luonnon kuin ihmiskäsien muovaamalta. Keltanokat oikealle polulle opastavat Portinvartijat (engl. the Gatekeepers), veli ja sisko.

Raunioiden reunamilla kallioinen maaperä vaihtuu veitsenteräväksi rantakivikoksi ja hyisen kylmäksi merivedeksi, jonne ei kannata pulahtaa uimaan, ellei halua vilustua. Kuutamolahtea (engl. Mooncove) pieksevät merenselältä rajut ilmavirrat, eikä rannalla kasva juuri lainkaan puita tuulensuojaksi. Kapean, kulmikkaan lahden vesi on poikkeuksellisen tummansinistä, miltei kuin yötaivas. Karuudestaan huolimatta Kuutamolahti on tyrmäävän kaunis näky eritoten pilvettöminä täydenkuun öinä, kun kuunsilta ja tähdet heijastuvat synkkään aallokkoon. Huhutaan, että udun keskeltä voi kuulla seireenien aavemaista laulua.

Kultahietikko - Golden Sands

 Kultahietikkona (engl. Golden Sands) tunnettu eteläranta vastaa auringonpalvojien täydellistä unelmaa. Kymmeniä kilometrejä pitkä rantaviiva on kuin luotu romanttisille kävelyille ja simpukoiden keräilylle ja on sekä maisemabongailijoiden että rauhoittumista ja rentoutumista kaipaavien suosiossa. Kullankeltainen hiekka, josta alueen nimi luonnollisesti on johdettu, on sametinpehmeää, ja lämmin, sinivihreä vesi houkuttelee saarelaisia kellumaan aalloille ruuhkaksi asti. Aallokko nousee usein tarpeeksi korkeaksi, jotta surffaus onnistuu, joten myös lainelautailijat saavat aihetta riemuun. Sää on verrattavissa välimerenilmastoon ja siispä enemmän kuin ihanteellinen lomaparatiisin tunnelmista haaveileville: kesällä Kultahietikkoa hemmottelee pitkä hellekausi, jolloin lämpötila nousee päivittäin yli +30°C, mutta aavalta puhaltavat tuulet estävät kuumuuteen läkähtymisen. Paahteelta voi myös paeta viilentymään rannanpenkereen sypressien ja pinjojen varjoihin. Talvisin pakkaset eivät laske paljoakaan alas nollarajan tuntumasta, mutta kylmyys on riittävää, jotta meri jäätyy ja rannalle ripottelee sievä, parin sentin lumihuntu. Rannan vakiovierailijoille tutuksi tulevat delfiinit, vasarahait, kilpikonnat sekä erilaiset äyriäiset, kuten hummerit ja ravut.

    

Sileä hiekkapohja tekee uimisesta erittäin miellyttävää, mutta turvallisuuden tähden on syytä varoa äkkisyvää sekä katalia virtauksia ja pyörteitä, jotka saattavat kiskaista heikomman uimarin mennessään. Taitavat ja rohkeat sukeltajat ovat onnistuneet löytämään laajoja vedenalaisia luolaverkostoja, joista he ovat tuoneet pinnalle muistoiksi jännittäviä löytöjä uponneista aarrearkuista jättikokoisiin kotiloihin. Kohtalaisen pitkän matkan etäisyydellä rannasta sijaitsee uskomattoman upea Palatsiriutta (engl. the Palace Reef), jota asuttaa värikkäiden korallien, kalaparvien, merihevosten, mustekalojen, meduusojen ja rauskujen lisäksi merenväki. Palatsiriutta ympäröi pyöreää saareketta, jota kutsutaan Korallisaareksi (engl. Coral Isle). Kookospalmujen sekä guava- ja kaakaopuiden päällystämä pikkuriikkinen saari on miltei autio, mutta rannalla saattaa kohdata auringossa lekottelevia merenneitoja.

    

Aurinkolahden isosisar Helmilahti (engl. Pearlcove) sijaitsee etelärannikon kaakkoisessa laidassa vain kivenheiton päässä aiemmin mainitusta. Lahden hiekka on lähes vitivalkoista ja niin hienojakoista, että se tuntuu paljasta ihoa vasten käsittämättömän sileälle, ja vesistössä kieppuvat lämpimät merivirrat, joiden myötä veden keskilämpötila parhaimmillaan hipoo +30°C. Kääpiöpalmuja ja leipäpuita kasvavalla alueella onkin ripauksellinen tropiikkia. Suotuisista olosuhteista on otettu kaikki hyöty irti viljelemällä pienille maaplänteille ananaksia, avokadoja ja papaijoita. Aurinkolahden kylälle on Helmilahdesta tärkeä taloudellinen turva, sillä siellä säännöllisesti sukelletaan simpukoita ja ostereita lahden leväisestä pohjasta. Niistä on iloa keittiössä, mutta suurin kalleus on niiden sisältä löytyvät säihkyvät, kermanvalkoiset tai vaaleanpunaiset helmet, jotka sopivat korunvalmistukseen.

Helmilahdessa sijaitsee piskuinen saareke, jolle on pystytetty lukuisia vuosisatoja sitten Veden pyhäkkö (engl. Shrine of Water). Materiaalina on käytetty syvältä merenpohjasta lohkaistuja, sinertävän harmaita kivenjärkäleitä, joissa näkyy fossiilisia simpukoita, ja tornimaista rakennusta tukevat korinttilaiset pylväät. Pyöristetyn oviaukon ylle on upotettu kyyneleen muotoinen tähtisafiiri. Noustessa portaat sisään vastaan tulee jalusta, jolle on asetettu helmiäismäisesti kiiltävä kulho, jossa säilytetään tilkkanen merivettä. Vettä kutsutaan “ensimmäisiksi pisaroiksi” ja sitä kohdellaan pyhänä.

Aurinkolahti - Suncove

Aurinkolahti (engl. Suncove) on lämpimien etelätuulten hellimä rantakylä, jossa vallitsee rattoisa, leppoisa ilmapiiri. Asukasluku ei huimaa päätä, mutta väen vähäisyys ei lannista, vaan hiekkaisilla kujilla kuuluu tuon tuostakin naurunsorinaa ja eloisaa keskustelua. Hiukan polynesialaista että karibialaista saaristolaisuutta henkivä kylä sijaitsee osittain kuivalla maalla, kun taas loput kaksikerroksisista taloista on rakennettu paalujen varaan veden ylle - ne ovat hitusen pienikokoisia, mutta varsin kodikkaita. Puisten, olkikattoisten, pirteillä väreillä, kuten kanariankeltaisella ja taivaansinisellä, maalattujen mökkien kuisteja yhdistävät kapeat sillat. Mökkien sivut usein koristellaan merellistä teemaa kunnioittaen meritähdillä, simpukankuorilla ja helminauhoilla.

Aurinkolahdessa on esteettömät, täydelliset näköalat horisonttiin, minkä johdosta aurigonnousut ja -laskut ovat henkeäsalpaavan kauniit. Laiturinnokassa on viihtyisää istuskella tai heittäytyä pötköttelemään riippumattoon. Kylään on istutettu useita mantelipuita ja aitoviikunoita, ja pihoillaan tai ikkunalaudalla ruukuissa väki kasvattaa erilaisia yrttejä, kuten fenkolia, timjamia, tilliä ja rosmariinia. Aurinkolahden pääelinkeino on kalastus, ja meri kuhisee kookkaita ostereita ja rapuja, joita paikalliset kokit tarjoilevat bravuurinaan. Kylän ammattitaitoiset helmenkalastajat tekevät lisäksi reippaasti visiittejä läheiseen Helmilahteen, josta löytyy roppakaupalla helmiä myytäviksi.

    

Ihmeaavikko - Dream Dunes

 Vechnostin luoteisissa osissa vaeltavat törmäävät maineeltaan salaperäiseen aavikkoon. Huolimatta siitä, että tuulen muovaamien dyynien pinta-ala todellisuudessa on pieni osa koko saaresta, hiekkameri vaikuttaa suorastaan rajattoman suurelle. Silkinpehmeää hiekkaa jatkuu silmänkantamattomiin, vaikka välillä aution maiseman rikkoo palanen rapistuneen muurin seinää muinaisilta ajoilta. Ihmeaavikon (engl. Dream Dunes) ilmasto on niin kuiva, että siellä sataa hädin tuskin kahta kolmea kertaa vuodessa. Tyypillistä on raju vuorokaudenaikaan sidonnainen lämpötilan vaihtelu: päivisin aurinko paahtaa tulikuumana ja hellelukemat kipuavat yli +40°C, mutta öisin lämpötila tipahtaa jopa pakkasen puolelle. Tavallisia luonnonvoimia uhmaten aavikko talviaikaan peittyy paksuun lumivaippaan. Eläimistö on äärimmäisen niukkaa, mutta aavikolla elelee joitakin skorpioneja ja kaivautujaliskoja. Jotkut väittävät nähneensä feenikslintuja lentämässä aavikon ylitse, mutta nämä tulilinnut ovat harvinainen ilmestys.

Ihmeaavikon nimitys ei ole tyhjästä tempaistu, sillä huhujen mukaan aavikolla saattaa kohdata omituisia harhoja, kuten pilkahduksen menehtyneestä rakkaastaan tai lapsuuden haaveesta. Kukaan ei ole varma, ovatko unenomaiset kuvat pelkkiä kangastuksia, saaren magiaa vaiko liian vilkkaan mielikuvituksen kepposia. Ne eivät kuitenkaan ole aavikon hurjimmat vaarat. Aavikolla syntyy toisinaan hiekkamyrskyjä, jotka yleensä ovat lyhytkestoisia, mutta voivat silti tuottaa paljon ongelmia. Lähempänä rannikkoa esiintyy juoksuhiekkaa, joka pahimmillaan on muutaman metrin syvyistä ja voi hukuttaa varomattoman kulkijan. Selviytyminen vaatii siksi tarkkuutta ja taitoja.

    

Aavikon pohjoispuolella sijaitsee ikivanha hautausmaa, jonka maanpäällisistä osista on jäljellä vain pölyisiä kivikasoja. Hautausmaan alkuperä on suurimmilta osin hämärän peitossa, mutta sen arvellaan kuuluneen jollekin Vechnostin esihistorian aikaiselle sivilisaatiolle. Kummitustarinoissa siihen viivataan nimellä Unohdetut haudat (engl. Forgotten Tombs). Vaikka hautapaikka vaikuttaa harmittomalle ja rauhalliselle, sitä kartetaan huolella, sillä siellä kerrotaan asuvan pahantahtoisia aaveita - jotkut puhuvat jopa henkiin heränneistä luurangoista ja muumioista. On selvittämätön mysteeri, mitä tarkalleen ottaen maan alle vievissä katakombeissa on, sillä harva rohkenee tutkia ahtaita, pimeitä tunneleita. Pelottelujen mukaan se, joka uskaltaa astua jalallakaan sisään häiritsemään edesmenneiden lepoa, saa niskoilleen hirvittävän kirouksen.

Erittäin lähellä hautakumpuja sijaitsee Tulen pyhäkkö (engl. Shrine of Fire). Neliskanttisen, kuutiota muistuttavan temppelin vaaleanoranssi savi on haalistunut auringon hehkussa ja murentuneisiin seiniin on ilmestynyt pieniä koloja ja rakoja. Hiekkaa on valunut eteiseen saakka suorakaiteen mallisesta oviaukosta, jonka yllä loistaa kirkkaanpunainen, liekkimäinen rubiini, ja pyhäkön ainoa huone on täynnä soihtuja. Keskellä kaikkea on laavakivestä veistetty alttari, jolla messinkipadassa palaa aina kiihkeä roihu. Papisto ja palvojat huolehtivat yhteisvoimin, ettei ikuinen tuli sammu koskaan minuutiksikaan.

Lumokeidas - Wonderspring

Ihmeaavikon polttopisteessä sijaitsee kookas keidas, jonka palmupuiden varjoon pystytettiin vuosisatoja sitten yksi Vechnostin viidestä kaupungista. Kaupankäyntiin erikoistunut Lumokeidas (engl. Wonderspring) on pääkaupungin ohella toinen saaren tärkeimmistä bisnesjäteistä - se on kuuluisa taloudellisesta elämästä, minkä vuoksi aavikkokaupunki houkuttelee asukeikseen myyntiä elinkeinonaan harjoittavia. Ystävällinen ilmapiiri toivottaa kaikki muutkin lämpimästi tervetulleeksi. Keitaan ympärille levittäytynyneen kauppiaiden paratiisin rakennustyyli on ammentanut voimakkaita vaikutteita vanhasta islamilaisesta arkkitehtuurista. Kulmikkaat talot ja tornit on valmistettu punertavanruskeista savi- tai mutatiilistä ja niitä koristavat sipulimaiset katot, neliskanttiset ikkunat sekä hevosenkengän muotoiset kaariovet. Yksitoikkoista väripalettia monipuolistavat turkoosit, pullonvihreät ja norsunluiset aksentit, ja eri puolilla kaupunkia näkee upeita arabeskeja sekä mosaiikkeja. Pienemmät ja vaatimattomammat talot ovat hiukan ahtaita, mutta prameimmat asumukset muistuttavat suorastaan sulttaanien palatseja.

    

Lumokeitaan sydän on sen keskustan useita kortteleja kattava basaari (engl. the Bazaar). Elämää kuplivan torin ihmisvilinä ei lakkaa yönkään saavuttua, vaan kuhinaa ja hulinaa riittää vielä roimasti, kun auringon laskettua kaupunki valaistaan sadoin lasilyhdyin. Basaarin kaduille on pystytetty erilaisia kojuja, joista löytää mitä tahansa kukaan voi ostosreissulta toivoa: osa kojuista tarjoilee ruokatarpeita, kuten tuoreita hedelmiä ja mausteita, ja luksusta etsivälle on runsas valikoima koruja ja kankaita. Joukkoon mahtuu totta kai toinen toistaan harvinaisempia taikakaluja ja rihkaman seassa voi piileskellä arvokas amuletti. Turistin kannattaa kuitenkin varoa, ettei joudu huijarikauppiaan höynäyttämäksi. Ei ole tavatonta kuulla kovaa vääntöä hinnoista, kun asiakkaat ja kauppiaat tinkivät kiivaasti, ja draamannälän voi tyydyttää tuoreimmilla juoruilla, sillä Lumokeitaassa sana leviää nopeasti.

Markkinoiden lisäksi Lumokeitaan elinkeinoja on pienimuotoinen kaivosteollisuus: kaupungin muurien ulkopuolella on jokunen kappale kaivoksia, jotka tuottavat mm. suolaa, timantteja, kultaa sekä öljyä, jota käytetään eritoten lampuissa poltettavaksi. Vaikka kasvillisuus ei kukoista aavikon karuissa oloissa, keidas on kelpoa maaperää viljelylle, ja palmujen suomassa varjossa kasvatetaan taateleita, oliiveja, persikoita, aprikooseja, appelsiineja ja banaaneja.

    

Hukkametsä - Beastwoods

 Miltei koko saaren pohjoispuolen peittää varjoisa, rehevä aarniometsä, ja mäntyjen, mustakuusten ja palsamipihtojen katveessa kuulee usein susien ulvontaa ja tassujen rapinaa. Hukkametsä (engl. Beastwoods) on tuuheakasvuista taigaa, jonka tiheän havukaton lävitse ei maahan saakka pääse luikertamaan paljoakaan auringonsäteitä. Kesät jäävät reilusti alle +15°C, kun taas talvisin aluskasvillisuuden kuorruttavat korkeat hanget ja pakkanen putoaa -15°C liepeille. Hukkametsässä selkeät, siistit polut ovat harvinaista herkkua, vaan matkaajien täytyy raivata tiensä ryteikön läpi voimalla ja sisulla. Paksujen sammal- ja jäkäläkerrosten kera maata täplittävät varvut, kuten mustikat, puolukat ja variksenmarjat. Tietämättömän ei kannata napsia marjoja suuhunsa summamutikassa, sillä huonolla onnella saattaa syödä makupalan sijaan jotakin myrkyllistä.

Idässä suota lähestyessä maasto muuttuu mäkisestä ja kivikkoisesta tasaisemmaksi ja kosteammaksi. Pohjoisella rajalla metsä taas harvenee vähäpuiseksi ja karuksi, tundran tapaiseksi. Koko Hukkametsässä kuhisee rikas eläinten kirjo: harmaakarhuja, kettuja, pesukarhuja, piisameja, ahmoja, haisunäätiä, opossumeja ja pöllöjä. Metsästäjille alue on todellinen kultakaivos. Apajilla tallustaa yllin kyllin riistaa, muun muassa saksanhirviä, muulipeuroja, villisikoja, metsäjäniksiä, hanhia, kalkkunoita ja metsoja, mikä takaa muhkean saaliin kotiintuomisiksi.

    

Sudenpesä - Wolfsnest

Matalaan, loivareunaiseen kuoppaan rakennettua Sudenpesää (engl. Wolfsnest) kuvastaa termi karu, ronski kauneus. Ilman auringonpaistetta tiheä kuusipöheikkö osaa olla lannistava, mutta Sudenpesää asuttavat karskit metsäläiset eivät pikkuasioista hätkähdä. Sudenpesässä ei niin ikään piitata jonninjoutavasta pöyhkeilystä, vaan sisukkuus, uutteruus ja käytännöllisyys ovat avainasemassa. Tiiviisti kylki kylkeen rakennettujen asumusten välissä mutkittelee ruokkoamattomia sora- ja moreenipolkuja, ja hirsiset pirtit muistuttavat miltei enemmän metsästysmökkejä kuin kokonaisia taloja, varsinkin kun ovien yläpuolella komeilee eläinten kalloja ja sarvia. Sisältä tyypillisesti löytyy yhdestä kahteen huoneeseen, joista paljon tilaa vie iso leivinuuni, ja takapihoilla on niliaittoja, jotka on rakennettu parin metrin korkeudelle tolpan päähän, jotta uteliaat elikot eivät kävisi vohkimassa niihin varastoitua ruokaa. Osa asukkaista jopa viihtyy paremmin taivasalla saaliseläinten nahoista kyhätyissä teltoissa, eivätkä tällaiset taljamajat ole mitään yllättävää. Muita paikallisia kulttuuripiirteitä ovat turkisvaatetus, sulka-, kynsi- ja hammaskorut sosiaalisina symboleina sekä lihapainotteinen ruokavalio, kuten paikallinen suosikki, hirvipaisti. Kaupungin keskuudessa kaikista arvostetuimpia ovat fyysisesti voimakkaat ja rohkeat. Lajia ynnä muuta pidetään sivuseikkana, mutta tunteellisuutta ja pehmeyttä halveksivassa ympäristössä herkemmät saattavat talloutua kovakuorisempien jalkoihin.

    

Sudenpesäläisille metsästäjyys on enemmän elämäntapa kuin pelkkä työ; ammattiylpeys on vahvaa. Jos haluaa oppia metsästämisen salat, kannattaa hakeutua sudenpesäläisten konkarien puheille, sillä heillä on kulmakunnan tarkoin sihti ja parhaat jäljitystaidot. Itse jahtien ohella metsästäjät omistavat aikaa välineistön huollolle ja jousien, nuolten, keihäiden, puukkojen ja ansojen valmistamiseen. Sudenpesässä vanhana perinteenä on koirien sekä koirasusien pito lemmikkeinä, minkä vuoksi rakkeja pentuineen juoksentelee pitkin poikin kyliä laumoittain. Kuten arvata saattaa, koiria käytetään apulaisena metsästysretkillä. 1600-luvulta pitäen Sudenpesän ja muun saaren metsästäjät ovat vetäneet yhtä köyttä ylläpitämällä Metsästäjäin kiltaa (engl. Hunter’s Guild), jonka jäseneksi hyväksytään vain ne, jotka todistavat pätevyytensä läpäisemällä Karsinnan (engl. the Trial), eräänlaisen metsästystaitoja mittaavan kokeen. Kiltalaisten yhteistä ajanvietettä ovat joukkometsästykset, joista seuraa yleensä massiivinen saalis.

    

Kuolonsuo - Deathmire

Hukkametsän kaakkoiset osat vallanneen Kuolonsuon (engl. Deathmire) sää on pitkälti märkä, vilpoisa ja sateinen. Pahaa enteilevän lempinimensä se on ansainnut lukemattomista vaaroistaan: suolla liikkuessaan saa koko ajan olla varpaillaan, jottei humpsahda suonsilmään ja uppoa korvia myöten turpeeseen, ja huonolla lykyllä saattaa törmätä nälkäisiin alligaattoreihin taikka myrkyllisten jättiläishämähäkkien pesäkoloon. Alueen muita, huomattavasti leppoisampia eläinlajeja ovat sammakot, rupikonnat, monnikalat ja kapuskahaikarat. Suo on suurimmilta osin ankeaa, hämyistä rämettä, jolla sinnittelevät kitukasvuiset männyt ovat vääntyneet oudoille kiemuroille ja jonka pimennossa möngertää kaikenkarvaisia ötököitä. Kulkemista avittamaan sinne tänne on nikkaroitu pitkospuita, jotka ovat kuitenkin vuosien mittaan lahonneet paikoittan jopa käyttökelvottomiksi. Sammalmättäiltä löytää naposteltavaksi lakkoja, karpaloita ja juolukoita, mutta kaikessa kurjuudessaan suo ei innosta lähtemään marjastusretkelle.

    

Usvanloukko - fogsnare

Usvanloukko (engl. Fogsnare) lymyää suon syövereissä keskellä rupikonnien kurnutusta. Ilman tukkii aamusta iltaan sankka sumu, ja tunnelma on epäilyttävän hiljainen, miltei tyystin jumittunut ja pysähtynyt. Kiitos vihertävien, mönjäisten vesien ja ummehtuneen hajun, ensivaikutelma suistokylästä on melko törkyinen ja ikävystyttävä, eikä kyläpahanen tosiaankaan kanna aplodien arvoista mainetta. Talot ovat huteria, viistoon kallistuneita hökkeleitä, jotka tasapainottelevat metrin korkeudella vedenpinnasta puuvaarnojen varassa. Veltot, vänkyrät puut riiputtavat oksiaan kulkuväylille, joita ovat heikohkot siltakyhäelmät, ja risutönöjen seiniä ja kattoja pitkin kiipii limaisia liaaneja, rahkasammalia ja kääpiä. Ylimalkaan syrjäkylä ei ole nätti näky, mutta öisin, kun kymmenet tulikärpästen parvet putkahtavat esiin koloistaan, maisema ei ole hassumpaa töllisteltävää.

Kylällä ei ole suurempaa jalansijaa saaren bisnesmaailmassa ja asukit ovat pitkälti oman tiensä kulkijoita. Jotkut tosin kaupittelevat tupasvillasta valmistamiaan huopia ja vaatteita. Usvanloukon väkiluku on ilmiselvistä syistä alhainen, eikä siellä ole paljoa draaman aineksia - suurin osa sakista vaikuttaa hieman höpsähtäneille erakoille, jotka maleksivat puuhasta toiseen piittaamatta muun maailman menosta. Harva asettuu taloksi jäädäkseen vuosikausiksi, vaan useat ovat levähdystauolle pysähtyneitä kiertelijöitä ja seikkailijoita. Jotkut maagit kuitenkin ovat havainneet suolla olevan huimasti potentiaalia taikapaikkana, minkä vuoksi velhojen ja noitien muuttoliike on suunnannut rämeelle. Asuinpaikaksi se sopii myös sellaisille, jotka haluavat pyyhkiä henkilöllisyytensä maankamaralta unohduksiin: Usvanloukossa ei turhia kysellä. Saat pitää luurangot turvallisesti kaapissasi, sillä kukaan ei nuuski menneisyytesi synkkiä salaisuuksia päivänvaloon. Uusilla tulokkailla voi olla rankkaa ansaita status Usvanloukon virallisena asukkaana, sillä vieraita ei oteta avosylin vastaan, vaan muukalaiset saavat kylmää kyytiä ja heitä saatetaan mulkoilla epäluuloisesti kuin salaista agenttia konsanaan.

    

myrskyjyrkänne - stormcliff

 Myrskyjyrkänne (engl. Stormcliff) on saaren pohjoinen, kymmeniä kilometrejä pitkä rantaviiva. Tasainen maa katkeaa äkillisesti kohtisuoraan jyrkänteeseen, josta pitkä pudotus alas tummiin aaltoihin olisi kohtalokas tapaturma. Rannikkoa määrittelee karuus ja kalseus, piikikkäät kivikot ja rajunilmaa enteilevät pilvimassat. Pakkanen paukkuu talvisin jopa yli -30°C asteessa ja nietokset voivat kasautua lähemmäs puolen metrin korkuisiksi, eivätkä rankkasateiset kesät ole häävin lämpöiset, keskimäärin hädin tuskin +15°C. Suolaiset, ankarat viimat riepottelevat alueella kamppailevia marjakuusia ja vaivaiskoivuja, eivätkä viikottainen salamointi ja ukkosen jyrinä ole vieraita. Vain muutamassa kohtaa jyrkänne viettää tarpeeksi loivasti alaspäin harmaaseen rantaan, että reitti on turvallinen laskeutua. Lahtien harvemmilla laakeilla, sileillä kallioilla näkee laiskottelemassa mursuja ja hylkeitä, ja talven kaamosöinä taivaanrannassa aaltoilevat upeat revontulet.

Ilman pyhäkkö (engl. Shrine of Air) jököttää tuulisella tasangolla Myrskyjyrkänteen luoteisessa nurkassa. Sillä ei käytännössä ole laisinkaan seiniä, vaan lasiset pylväät kannattelevat pelkkää kuusikulmaista kattoa, jossa kimaltelee vaaleanliila ametisti. Väkevät viimat puhaltavat alituiseen pyhäkön lävitse. Keskelle on asetettu hopeoitu lipas, jonka sanotaan pitävän sisällä maailmankaikkeuden ensimmäistä tuulenvirettä, “ensimmäistä henkäystä”. Mittaamattoman arvonsa vuoksi rasian kantta ei koskaan saa raottaa.

    

Tyrskynpoukama - Galesbay

Jäisten tuulten ahavoittamassa Myrskylahdessa (engl. Stormcove) kyyhöttää pienoinen kalastajakylä, joka sulautuisi skandinaavisen tyylisine koivutaloineen moitteetta esimerkiksi norjalaisiin vuonomaisemiin. Kuurosateet ja tuulenpuuskat ovat lannistaneet Tyrskynpoukaman (engl. Galesbay) hiukan alakuloiseksi ja väsyneeksi paikaksi, mutta sen uneliaisuudessa on jotain sangen viehättävääkin. Elämänrytmi on kylässä mukavan verkkaisaa, välillä tylsistyttävänkin hidasta; kukaan ei vaikuta kiirehtivän minnekään. Varsinaisesti kylä ulottuu vesistön toiselle puolen, poukaman keskellä sijaitsevien saarien karkeisiin rantakivikoihin, jonka laitureihin on köytetty rivittäin pikku paatteja. Saariston puolella asustaa kuitenkin vain murto-osa koko väestöstä ja sitä käytetään lähinnä purjehduspaikkana.

Tyrskynpoukama on suurin kalantuottaja saarella. He pyydystävät kaikenlaisia eväkkäitä sekä hylkeitä, mursuja ja jopa valaita, joita silloin tällöin pistäytyy kyläilemässä Myrskylahden kupeilla. Heinäkuussa kylää ravistellaan hereille horteestaan, kun siellä järjestetään vuotuiset kalamarkkinat (engl. the Fisherman’s Fair), jolloin kojujen tiskit pursuilevat silakoita, ahvenia, siikoja ja turskia. Tarjolla on myös ilmaisia maistiaisia paikallisista herkuista, kuten savustettuja muikkuja. Tyrskypoukaman väki on opetellut valmistamaan taidokkaasti välineitä kalastamista varten: koukkuja, vieheitä, verkkoja, harpuunoita, katiskoja, mertoja. Heidän rakentamansa, tervalla valellut soutuveneet ovat taattua laatua.

    

Hopealehto - Silverleaf Forest

 Saaren itäistä osaa peittää laaja, vehmas lehtimetsä, joka tunnetaan Hopealehtona (engl. Silverleaf Forest) siellä runsaissa luvuissa viihtyvien hopeapajujen mukaan. Legendan mukaan metsä oli ennen pikkuruisten keijukaisten mielipaikka ja taianomainen lehto onkin kuin suoraan satukirjan sivuilta. Satoja vuosia vanhojen tammien, lehmusten, saarnien ja pyökkien siimeksessä voi nähdä vilauksen sukupuuton partaalle joutuneista taruolennoista, kuten yksisarvisista. Elinvoimaisen metsän ekosysteemi on monimuotoinen, ja kotkansiipien, valkovuokkojen, ketunleipien, tuomien, vadelmien, karhunvatukoiden ja pähkinäpensaiden suojissa vipeltää muun muassa peuroja, hiiriä ja siilejä. Kumpuilevassa maassa mutkittelee siellä täällä kapeita puroja ja iloisesti pulputtavia koskia, joihin majavat rakentavat patoja, mutta metsän suurin ja tunnetuin vesistö on kymmenisen metriä leveä, peilityyni joki nimeltään Hiljavirta (engl. Mellow River).

Hopealehdossa näkyvät neljä vuodenaikaa selkeästi, mutta ilmasto on ympäri vuoden suhteellisen leutoa ja tasaista. Lämpötilat eivät käytännössä koskaan ylly helteiksi, vaikka auringonpaiste hemmottelee kesäisin metsää, eivätkä talvet ole palelluttavan kylmiä, minkä johdosta luonnolla on oivalliset kasvuolosuhteet. Syksyllä metsä pukeutuu keltaisen, oranssin ja punaisen kirjavaan ruskaan, mutta ehdottomasti kauneimmillaan lehto on keväisin luonnon puhjetessa kukkaloistoon.

Hopealehdon huomassa sijaitsee myös Maan pyhäkkö (engl. Shrine of Earth). Eebenpuista, sorjaa rakennusta peittävät tuuheat muraatit. Sisäänkäynti on vaatimaton holvikaari, jonka yllä säihkyy lehtimäiseen muotoon leikattu smaragdi, ja sisällä multaisessa maassa kukoistavat eri sävyissä orkideat, liljat ja neilikat. Korokkeelle asetetussa, vihreässä alabasterivaasissa nukkuu kärsimyspassiota jokseenkin muistuttava kukka, jonka alkuperä ovat selvittämätön mysteeri. Sen uskotaan olevan ainoa lajiaan ja se on, kummallista kyllä, säilynyt satojen vuosien ylitse kuihtumatta tai nuukahtamatta, vain kaunistuen ja vahvistuen ajan vieriessä.

    

Jalometsä - Highwood

Saavuttuaan tarpeeksi syvälle Hopealehtoon törmää uskomattomaan näkyyn: sankka joukko metrejä paksuja, luonnottoman korkeita tammia, joiden latvukset kurkottelevat pilviä. Näiden taianomaisten puiden katveeseen ja lujille oksille on rakennettu Jalometsä (engl. Highwood), alun alkaen pelkästään haltioille kuulunut kaupunki. Sievä, sadunomainen arkkitehtuuri on ilmettyä Tudor-tyyliä: valkoisia seiniä vasten kontrastia luovat mahonkiset tukiristikot, harjakatot savupiippuineen ja leveät ulokeikkunat. Satakunta asumusta sijaitsee maankamaralla juurakossa, mutta suurin osa on puumajojen lailla yläilmoissa, puoliksi piilossa lehtiverhon takana. Ylös pääsee kipuamaan köysitikkailla, ja talolta toiselle siirrytään tukevia riippusiltoja pitkin, jotka risteilevät sinne tänne kuin hämähäkinseitti. Oksaston lomassa närhet ja oravat kisailevat terhoista, ja puunkoloissa pesii kyyhkyjä, sieppoja ja kottaraisia, joten Jalometsän voi todellakin sanoa olevan luontoäidin syli. Tunnelma on levollinen, omalla erikoisella tavallaan muodollinen ja hienovarainen. Jalometsäläiset vaikuttavat arvostavan poikkeuksellisen paljon etikettiä, joten tervehdykset sekä kiitokset kuuluvat pakollisiin kohteliaisuuksiin, ellei halua vetää puoleensa tuimia, paheksuvia katseita.

    

Jalometsän ensisijainen elinkeino on käsityöt. Kylän käsityöläiset eivät ole sunnuntaiaskartelijoita, vaan alansa eksperttejä, joihin kuuluu monenmoista taitajaa suutareista savenvalajiin. He loihtivat luonnonmateriaaleista kaikkea ylellisyyksistä arjen kannalta välttämättömiin käyttöesineisiin ja myyvät luomuksiaan kohtuuhinnoin omissa putiikeissaan. Lankaa kehrätään rukeilla, pitsiä virkataan, tekstiilejä värjätään, vaatteita ommellaan, mattoja kudotaan kangaspuilla, astioita poltetaan uunissa, koreja punotaan korsista. Joka elokuu kylässä pidetään talkoovoimin Käsityömessut (engl. the Craftman’s Fair), jolloin kaikki lähiseudun artesaanit kokoontuvat paikalle esittelemään ja mainostamaan töidensä parhaimmistoa. Tarpeeksi kunnianhimoinen voi osallistua festivaaleilla Käsityökilpaan (engl. Craftman’s Challenge), jonka voittajaa odottaa mojova palkinto.

Jalometsässä sijaitsee myös saaren ainoa virallinen sairaala, Parantajain talo (engl. Healer’s Dwelling). Toipilaat voivat jäädä elpymään vuodeosastolle niin moneksi päiväksi, viikoksi tai kuukaudeksi kuin tervehtyminen vaatii. Henkilökunnan riveistä vastaavat parannustaioissa kaikkein kyvykkäimmät maagit ja haltiat, joiden loitsut, lääkeyrtit ja rohdokset tepsivät hankaliinkin sairauksiin ja vammoihin, kuten vampyyrien puremiin. Vaikka saaren olosuhteet ovat melko alkeelliset verrattuna ihmismaailman moderneihin konsteihin, lääketiede on edistynyttä ja sairastuvalla pystytään esimerkiksi vaativiin kirurgisiin toimenpiteisiin. Pahinta ruuhka-aikaa ovat täydenkuun öiden jälkeiset päivät, kun tehohoitoon kiidätetään muodonmuutoksestaan palautuneita ihmissusia sekä ihmissusien haavoittamia.

    

Lehväskätkö - Fernhide

Hopealehdon siimeksessä sijaitsee varsinkin haltioiden ja muiden luonnonlapsien vaalima Lehväskätkö (engl. Fernhide). Sinne vievät kinttupolut kulkevat tiheälehtisten koivu- ja pajutunnelien kautta, ja kaikki on viimeistä yksityiskohtaa myöten keijukaismaisen siroa ja somaa. Vaaleapuisten tai pastellinsävyisen, neliönmallisten puutalojen ovenkarmit ja pyöreät ikkunat juuri ja juuri pilkistävät esiin kaikkien murattien ja kukkaköynnösten alta, jotka ryömivät pitkin seinämiä, sulauttaen asumukset osaksi taustaa kuin maastoutumiskeinona. Mahdottoman suloisessa pikkukylässä elellään sataprosenttisessa harmoniassa luonnon kanssa, kunnioittaen ja hoivaten jokaista elollista kappaletta. Heille rahaa ja muita maallisia murheita tärkeämpää ovat rauha ja rakkaus, minkä puolesta kyläläiset muodostavat saaren oman hippikunnan. Lehväskätkössä vipeltää oravia ja kaneja, jotka eivät ole lemmikkejä, vaan villejä metsäneläimiä, jotka ovat tykästyneet kyläläisiin niin kovasti, etteivät raaski lähteä. Poikkeuksellisen isojen omena- ja päärynäpuiden annista valmistetaan saaren maittavimmat mehut, hillot ja marmeladit, ja lintubongailua on helppo harrastaa vaikka omasta makuuhuoneestaan, sillä kaikkialle on ripustettu viljalyhteitä ja linnunpönttöjä, jotta siivekkäille ystäville riittää yllin kyllin ruokaa ja pesintäpaikkoja.

    

Pilvipelto - cloudfield

 Suurvuorten ja Kultahietikon väliin jäävä metsäkaistale Pilvipelto (engl. Cloudfield) on saanut nimensä siellä luonnonvaraisina menestyvistä puuvillapensaista, joiden valkeat pampulat muistuttavat pilvenhattaroita. Alue on hyödyksi, sillä puuvillaa kerätään raaka-aineeksi tekstiilintuotantoon ja niiden siemenistä valmistetaan ruokaöljyä. Pilvipellon maisemia hallitsevat koivumetsiköt, joissa majailee rusakkoja ja oravia, ja laajat, somat kukkakedot, joilla lepattaa perhosparvia, kimalaisia sekä muita mettä etsiviä pörriäisiä. Ketomaisemat ovat herttaisen hurmaavia orvokkeineen, päivänkakkaroineen ja leinikkeineen, ja seasta löytyy myös makoisia ahomansikoita. Heinäisillä niityillä tuttu näky ovat hiirten ja myyrien lisäksi karjalaumat, joita Jokilaakson asukkaat kuskaavat sinne laiduntamaan. Pilvipellon vaaleansinisellä taivaalla auringonpaistetta riittää valtaosan vuodesta ja sateitakin, jotka yleensä jäävät harmittomaksi tihkuksi, seuraa ihastuttavan raikas tuoksu. Talvisin pikkupakkasilla niityt huurtuvat kauniisti, kun taas kesäisin ne ovat oivallinen kohde piknikille +15-20°C lämmössä.

    

Jokilaakso - Brookdell

Saaren eteläpuolisen Pilvipellon Jokilaakso (engl. Brookdell) on saanut nimensä itsestäänselvästä syystä: se sijaitsee vehreässä notkossa, jonka läpi kiemurtelee vuolas joenuoma. Joen tulviessa loppukeväästä se tuo mukanaan ravitsevaa lietettä, joka kyllästää maan ja tekee mullasta erittäin hedelmällistä, toisin sanoen täydellisen alustan maanviljelylle. Herttaisista maalaistuvista, punaisista navetoista, puisista talleista sekä hehtaarikaupalla jatkuvista pelloista koostuva Jokilaakso on rustiikkinen idylli hehkeimmillään. Kaupungissa talot eivät ole ängetty yhteen sumppuun , vaan tilankäyttö on hyvin väljää. Yksittäiset asumukset muodostavat aidattuja maatiloja omine pihoineen ja naapuriin on reilut kävelymatkat, minkä vuoksi Jokilaaksolla on pääkaupunkiakin suurempi pinta-ala. Väkimäärässä kaupunki ei kuitenkaan yllä edes pronssille.

    

Viljely on varsinkin kesäkuumilla raskasta työtä, sillä hommia paiskitaan perinteisin keinoin lihasvoimalla. Vuodenaikojen vaihtelu tahdittaa heinähattujen elämää, sillä rytmi perustuu satojen kiertokululle; kynnöt ja sadonkorjuut ovat suuria tapahtumia kalenterissa. Kyläläisten asenne tunnetaan elämänmyönteisenä ja huolettomana, kukaan ei marise eikä pingota turhia. Jokilaaksossa tuotetaan jopa noin puolet saarelaisten ravinnosta, ja pelloilla kasvaa vihanneksia (kaali, herne, tomaatti, kesäkurpitsa, raparperi, pinaatti, selleri), juureksia (peruna, porkkana, palsternakka, punajuuri, sokerijuurekas, sipuli), yrttejä (salvia, persilja) sekä viljaa (ohra, vehnä, kaura, hirssi). Tuoreista viinirypäleistä kypsytetään tammitynnyreissä erinomaista viiniä, joka on kysyttyä tavaraa ravintoloiden menuihin. Laaksossa puhaltavat riuskat tuulet, jotka on valjastettu hyötykäyttöön rakentamalla tuulimyllyjä, joissa akanoista erotellut jyvät murskataan jauhoiksi ja käytetään osana suussasulavien leipien ja kakkujen reseptejä. Tarhoissa humisevat erilaiset hedelmäpuut. Jotkut myös omistavat kotieläimiä ja karjaa: naudoista ja sioista saadaan lihaa, lehmistä sekä vuohista lypsetään maitoa, lampaista keritään villaa, ja kanat munivat. Tuiki tavallisten pollejen lisäksi joitain karsinoita asuttavat aarni- ja hevoskotkat.

    

Linnajärvi - Lakefort

Pilvipellon pohjoisosassa kasvaa ilmavaa, mäntyisää sekametsää, jonka keskeltä löytyy aavat järvimaisemat. Linnajärven (engl. Lakefort) eurooppalaisen myöhäiskeskiajan tyyliset kivi- ja puutalot kehystävät järvistä suurimman rantavalleja. Järvessä kelluu kymmenkunta pikkuruisia, ruohoisia saarekkeita, joille on ahdettu muutaman talon ryppäitä, ja näin ollen kylä levittäytyy vesille. Saarekkeiden välillä on vaivatonta kulkea jykevä, vankkoja kaarisiltoja pitkin. Laitureilla näkyy usein jokunen kalastaja onkivapoineen yrittämässä napata haukia tai lapsia etsimässä näkinkenkiä kaislikosta. Isoimmalla saarekkeista seisoo ylväänä ritarilinnake, jonka komeissa torneissa liehuvat viirit lipputangoissa. Linnoitus on peräisin jo 600-luvulta ja Vechnostin sisällissodassa se palveli armeijan tukikohtana sekä turvapaikkana siviileille. Nykyään se ei ole missään sotilaallisessa käytössä, vaan toimii vain maamerkkinä ja historiallisena kohteena. Muurin porteista pääsee kiertelemään sisäpihalla vapaasti ja sisätiloissa voi katsella esille laitettuja vanhoja katapultteja, lyömämiekkoja, haarniskoja ja kilpiä sekä tutustua mielenkiintoisiin infopaketteihin linnoituksen menneisyydestä.

Linnajärven tärkeintä liiketoimintaa on laadukas puutavara. Ympäröivistä metsistä metsurit hakkaavat kasapäin puita sahateollisuuden raaka-aineeksi. Eri puolin kylää on monta ratasvoimalla pelittävää vesimyllyä, jonne tukit kärrätään jalostettaviksi ja hiotaan laudoiksi. Kädentaidot ovat kyläläisillä hallussa: Linnajärvellä on runsaasti puuartesaanien verstaita, joissa nikkarimestarit veistävät, vasaroivat ja korjaavat huonekaluja ja käyttöesineitä, esimerkiksi kelloja ja soittimia. Kyläläisiin kuuluu myös rakennusurakoitsijoita, joita palkataan työkomennuksille saaren joka kolkkaan, oli kyseessä uuden kaupunginosan pystyttäminen taikka entisten remontointi.

    

Tuuloskorpi - windfell

 Tuuloskorpea (engl. Windfell) nimensä mukaisesti pyyhkivät navakat tuulet. Se sijoittuu läntiseen Vechnostiin Ihmeaavikosta etelään ja Varjoraunioista pohjoiseen, muodostaen näiden kahden alueen välille kookkaan, mutta helppokulkuisen ja avaran metsämaan. Tuuloskorven pinnanmuodot ovat vaihdellen kukkulaista harjua ja litteämpää, soraista nummea. Kasvusto on matalahkoa, lehtipuuvoittoista sekametsää, joka koostuu pääasiassa myräköiden vinouttamista lepistä, pyökeistä ja vaahteroista. Aluskasvillisuus on harvaa, käytännössä vain ruohikkoa, josta siellä täällä pilkistää esiin sammaloituneita kallioita sekä satunnaisia lampia. Yleisimpiin eläimiin lukeutuu tikkoja, ilveksiä ja mäyriä. Sateisuuden vuoksi Tuuloskorvessa esiintyy runsaina satoina erilaisia sieniä, joista ruoanlaittoon soveltuvat erinomaisesti esimerkiksi herkkutatit ja kantarellit. Sienestäjän täytyy olla huolellinen, ettei vahingossa poimi koriinsa väärää lajiketta, sillä joukkoon mahtuu myös monia myrkyllisiä yksilöitä.

    

Kalmankita - Bloodthorn

Tuuloskorven keskipisteen Kalmankitaa (engl. Bloodthorn) saartavat tomuiset tasangot. Kautta saaren historian tätä kylää, jota nykyisen kokonsa puolesta kehtaisi nimittää jo kaupungiksi, on vainonnut verinen maine. 1800-luvun alkupuolella kylä alkoi tyhjenemään, mutta kun Kalmankita heilui autioitumisen partaalla, Venturi-mafia saapui sekoittamaan pakkaa ja sysäämään sen uuteen elämään. Mafia toi tuliaisena rahtusen chicagolaista svengiä ja heidän saapumisensa 60-luvulla merkkaa dramaattisen käänteen, jolloin Kalmankidasta kuoriutui hämäräheikkien temmellyskenttä. Siitä pitäen mafia on ohjannut kylää rautaisella otteella - esimerkiksi Kalmankidan edustaja Neuvostossa on vain lahjottu nukkehallitsija, jota mafia kontrolloi pelaamaan heidän pussiinsa. Ei ole yllätys, jos kuulee luotien suhinaa, jengiläisiä öykkäröimässä tai uutisia katoamisista ja kuolonuhreista. Kalmankidassa pätevät omat lakinsa: musta pörssi kukoistaa, ja konnien ja kelmien pesässä liian sinisilmäiset ryövätään puhtaaksi alta aikayksikön. Eräs arveluttavimmista rahasammoista on taikaeläinten vangitseminen ja salakuljetus, kuten yksisarvisten sarvien irrottaminen ja myyminen sievoisia summia vastaan.

Kalmankitaa halkoo mutainen, ruskea joki, joka jakaa kylän kahteen osaan. Eteläiseen, hiukan vastapariaan suurikokoisempaan, sottaiseen ja nuhjuiseen Rähjään (engl. Crock) viitataan arjessa “joen nurjana puolena”, sillä se on hyvin köyhää naapurustoa. Rähjän arkkitehtuuri on kuin suoraan imitoitu villistä lännestä. Puiset ja tiiliset murjut ovat lähes poikkeuksetta surkeassa kunnossa, homeen, rottien ja torakoiden valtaamia. Rähjäläisiä haukutaan suoralta kädeltä roskasakiksi ja heidät leimataan automaattisesti enemmän tai vähemmän häiriköiksi - vaikka yleistys on naurettava, tämä pätee osittain, sillä kujilla hiipparoi kaikenlaisia lurjuksia. Epämääräisissä kortteleissa osuu joka nurkalla kapakoihin ja krouveihin, ja vastaan hoipertelee kosolti humalaisia räsypekkoja.

    

Pohjoisempana kylän kukkulalla Harja (engl. the Pinnacle) on kolikon kääntöpuoli, jossa ruohokin on vihreämpää. Alue on pullollaan hienostolaisten lukaaleja, muodikkaita kauppoja ja fiinejä ravintoloita. Täällä elelyyn on varaa vain tarpeeksi paksulla lompakolla tai vaihtoehtoisesti hyvillä sosiaalisilla suhteilla, joten asukaskunta koostuu pääasiassa mafian piireistä ja elitistisistä pimeyden olennoista. Ero kahden alueen välillä on järisyttävä. Harjan uusklassismia mukailevat, muuratut kivitalot ovat hulppeita, eikä luksuksesta tingitä. Harjan keskus on Karneoli (engl. Carnelian), elegantti kasinohotelli, jonka kulisseissa vampyyrimafia toimii.

    

Takaisin ylös
 

©2019 VECHNOST ★ - suntuubi.com